Vuodesta 1991 on täällä kerätty rahaa jokaisen
henkilökohtaiselle tilille ns. superannuaatio – järjestelmän kautta.
Järjestelmän luoja oli työväenpuolueen (labor) talous- ja sittemmin
pääministeri Paul Keating 1990 luvun alussa. Nyt tileillä on 1,9 triljoonaa
dollaria eli lähes 2 000 miljardia – melkoinen potti ja pääomavakauden
pohja yksityisille ja julkiselle taloudelle. Superin maksu on 9% ( vertaa
suomen 22% maksuun) ja jokainen kerryttää omaa tiliään, parhaimmillaan 40
vuotta. Korkoa korolle menetelmällä kertyy kullekin toivon mukaan eläkepäivien
varalle 400 – 500 000 $, joka on
kuulemma sopiva määrä ’kohtuulliseen elämään’ ikääntyneenä. Rahojen
sijoitusriskiin ja potin kasvamiseen voi itse vaikuttaa. Jos kertyneen summan
jakaa noin 11,5 miljoonan työssä käyvän kesken, on eläketilillä kullakin nyt
noin 170 000 $.
Systeemi on hyvä ja niin hyvin toimiva, että siitä
haluttaisiin hieman haukata muihinkin tarkoituksiin. Valtion kassan vartija ja
finanssiministeri Joe Hockey ehdotti, että nuoret voisivat ensiasuntoa varten
hieman ’lainata’ eläkerahastosta. Ehdotus aiheutti kiivaan eläkejärjestelmän
puolustuspuheenvuorojen myrskyn , mm. itse Paul Keating kirjoitti paikallisiin
Taloussanomiin puheenvuoron, kuinka Joe Hockey ja Liberaalit yleensäkin ovat
aina kun silmä välttää vetämässä sosiaalivakuutuksen ja eläkesäästöjen
’kylpyammeesta’ tulpan irti. Ainakin fiskaalimielessä Keating on oikeassa,
sillä korkoa korolle malli rampautuu pahasti, jos alkuvuosien eläkemaksut
lainataan muualle. Viimeisten työvuosien säästöt eivät helposti riitä tuohon
500 000 $ tavoitteeseen.
Mallin nurjalla puolella on sitten ne 12 000 000
muuta australialaista, jotka eivät ole työssä tai joiden työsuhde on
katkonainen. Eläkepoliittisesti maa jakautuu hyväosaisiin työeläkeläisiin ja pienen
peruseläkkeen saajiin, kuten osin on laita Suomessakin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti